maanantai 13. helmikuuta 2017

Innostaako matematiikka?


Kuusikymmentäluvulla — ennen joukko-oppiin lankeamista — lukion matematiikkaan ilmestyi uusia asioita, mm. differentiaali- ja integraalilaskennan epsilon-delta-tarkasteluja. Aivan helppoja nämä eivät olleet, mutta jonkinlaista innostusta oli ilmassa.

Runsasta kymmentä vuotta myöhemmin alettiin ohjelmoida ja taas saatiin jotakin uutta kiinnostavaa. Mukaan tuli numeerinen matematiikka. Olin itsekin kirjoittamassa pikku kirjasta numeerisista algoritmeista; mukana oli BASIC-koodeja.

Samoihin aikoihin ilmestyi Benoît Mandelbrotin kirja The Fractal Geometry of Nature ja alettiin muodostaa laskemalla häkellyttävän monimutkaisia fraktaalikuvioita. Olin esittelemässä itse laskemiani fraktaaleja Matemaattisten opettajien liiton (MAOL) päivillä ja kiinnostusta riitti.

Mitä sittemmin on tapahtunut? Pelkään, että on menty alamäkeä.  Oppisisältöjä on karsittu, osaamista kyllä testataan ja joissakin testeissä on toki menestyttykin, mutta innostusta on vaikea havaita.  Oppikirjat ovat minusta uskomattoman tylsiä. Ylioppilaskoe pakottaa keskittymään tietokoneiden buuttaamiseen eksoottisissa olosuhteissa ja moninaisten ohjelmien käyttämiseen, vaikka niiden tarpeellisuus usein jää hämäräksi.

Olisiko mahdollista tehdä jotakin positiivisempaa? Ehkä se olisi mahdollista. Hyvänä esimerkkinä on Ursa, joka on tehnyt tavattoman paljon tähtitieteen harrastamisen hyväksi. Mutta tähtitiede ei olekaan kouluaine.

Olen kantanut korteni kekoon tekemällä kirjan, jonka kansi on yllä.  Toivon sen osaltaan näyttävän, että matematiikka on laajempaa, monipuolisempaa ja kiintoisampaa kuin koulukurssin perusteella voisi kuvitella. Olkaapa hyvät!

Tarkempia tietoja kirjan omalta nettisivulta http://www.elisanet.fi/simo.kivela/vaellmat.html.